Jigme Khyentse Rinpoche 

Buddhalaisuuden ydin - Jigme
Khyentse Rinpoche

Buddhalaisuuden ydin - Jigme Khyentse Rinpoche (10.09.2001)

Kiitoksia kaikille, että olette tulleet tänne ja käyttäneet energiaanne, sen sijaan että olisitte jääneet kotiin lepäämään.

Buddhalaisuuden ytimestä on hyvin vaikeaa puhua, koska mielestäni ainoastaan Buddha tietää sen. Itse yritän harjoittaa buddhalaisuutta, mutta en voi sanoa onnistuneeni siinä hyvin, koska Buddhadharman harjoittaminen on hyvin vaikeaa, ja siksi kutsuisinkin itseäni yritteliääksi buddhalaisuuden harjoittajaksi. Muistutan hieman toimittajia, jotka menevät historiallisiin paikkoihin haastattelemaan ihmisiä, jotka ovat tavanneet siellä asuneita kuuluisia henkilöitä. Olen asunut buddhalaisuutta harjoittavien ihmisten parissa, joista osa on onnistunut näkemään buddhalaisuuden ytimeen. Heitä kutsun opettajikseni. Olen kuullut heiltä jotain, josta voin nyt kertoa, mutta en ole mikään buddhalaisuuden auktoriteetti.

Omasta mielestäni olen ollut eräänlainen koe-eläin, jolle on tehty säteilykokeita. Säteilylähteinä ovat olleet suurenmoiset mestarit ja opettajat: Kangyur Rinpoche, Dilgo Khyentse Rinpoche, Kyabje Thrulshik Rinpoche, HH Dudjom Rinpoche ja PemaWangyal Rinpoche. Älkää ajatelko, että olen buddhalaisuuden mallikappale tai näyttelyesine. En muistuta opettajiani enkä edusta heitä. Itse asiassa en edes näytä buddhalaiselta. Halusin vain todeta tämän, jotta ei syntyisi mitään väärinkäsityksiä. Kuten näette, olen lihava ihminen, joka istuu tässä korokkeella puhumassa teille. Tämä oli curriculum vitae eli oppini tarina.

Saatamme joskus pitkästyä aina vain jatkuvaan jaaritukseen, joten jos puheeni alkaa pitkästyttää teitä, niin voitte aivan vapaasti poistua pelkäämättä häiritsevänne muita.

Mitä buddhalaisuus on?

Buddhalaisuutta voidaan luokitella monin tavoin, esimerkiksi jakaa kahtia shravakayana polkuun ja mahayana polkuun. Miksi sitten buddhalaisuus on olemassa? Miksi on tämä polku? Jokin vie meitä tässä maailmassa eteenpäin ja saa meidät tekemään monenlaisia asioita. Toisinaan se on toive siitä, että voisimme olla onnellisia, toisinaan toive välttää kärsimystä. Buddhadharma on eräänlainen vastaus tähän.

Buddhalaisuuden ydin on läsnä jokaisessa elävässä olennossa. Tämä ydin on läsnä meissä jokaisessa silloin kun tunnemme itsemme onnelliseksi tai surullisiksi, heikoiksi tai voimakkaiksi, silloin kun voimme hyvin tai huonosti, jopa silloin kun olemme täysin ristiriitojen repimiä. Buddhalaisuuden ydin on jokaisessa aistivassa olennossa oleva kyky, mahdollisuus saavuttaa valaistuminen, saavuttaa vapaus.

1) Tämä piilevä kyky saavuttaa vapaus on aina meissä. Toisinaan se on näkyvämpi, kun toimimme sydäntämme kuunnellen, mutta silloin kun se on piilossa, ei tilanne ole toivoton, koska tämä kyky saa meidät kysymään itseltämme Miksi? ja Kuinka? Mielestäni nämä kysymykset osoittavat meidän omaavan tämän potentiaalin.

2) Toinen buddhalaisuuden ytimeen kuuluva asia on polku tai prosessi, jolla tämä mahdollisuus, potentiaali saadaan esille ja todennettua

3) Buddhalaisuuden todellinen ydin on esillä silloin, kun tämä polku tuo tämän mahdollisuuden esiin. Me kykenemme todellistamaan sen ja mikään ei kahlehdi sitä. Se saa spontaanin ilmaisunsa meissä ja ilmenee suunnattomana rohkeutena.

Palatkaamme buddhalaisuuden perustaan eli mainitsemaani ensimmäiseen näkökohtaan, mahdollisuuteen, kykyyn valaistua, joka on meissä jokaisessa. Se ilmaisee itsensä eri tavoin, erityisesti silloin kun emme ole tietoisia siitä. Se on jotain, joka on osa meitä ja läsnä meissä jatkuvasti, vaikka emme tiedä sitä. Siitä käytetään vertausta "kuin kultakaivos, joka on kerjäläisen hökkelimajan alla". Maaperässä oleva kulta ei sano "Hei täällä minä olen, jos kaivat vähän syvemmälle, sinusta tulee hyvin rikas." Kerjäläinen ei pysty kuulemaan eikä näkemään syvällä maassa olevaa kultaa. En puhu nyt sielusta, en edes tiedä mitä sielu tarkoittaa. En puhu sisällämme olevasta pienestä ihmisestä, joka käskee meitä tekemään hyviä tai pahoja tekoja. Tietysti ihmettelemme, kuinka voimme tietää, että kulta on olemassa ja kyselemme, onko siitä olemassa mitään todisteita. Joko uskomme siihen tai arvelemme, että ehkä ihmiset vain sanovat sen olevan olemassa, jotta tuntisimme itsemme hyviksi ihmisiksi, tai ehkä uskomme itsesuggestioon eli kuullessamme ihmisten vakuutuksia hyvyydestämme alamme vähitellen uskoa heitä ja käyttäydymme sen mukaisesti. Tästä ei kuitenkaan ole kyse.

Sitä ilmaisemaan voimme valita aivan arkipäiväisen sanan, toivo. Se on toivo, joka perustuu järkeen. On eri asia, jos toivomme, että huomenna taivaalta sataa viisisatasia tai että huomenna paistaa aurinko. Siinä on tietty ero. Olen aivan varma siitä, että huomenna ei sada viisisatasia. Jotkut meistä voivat tietysti toivoa, että tästä tulisi hieno ilta. Voimme halutessamme tehdä jotakin vaikuttaaksemme asioihin. Viittaan nyt buddhalaisuuden perustaan eli ytimen ensimmäiseen aspektiin. Esimerkiksi arkielämässä koemme suuren määrän monenlaisia tunteita: voimme rakastaa tai inhota, suuttua tai olla suuttumatta jne. Mahdollisuuksia on monia ja tiedämme, että meillä on mahdollisuus puuttua siihen, miten tunteet ilmenevät meissä.

Esimerkiksi, jos kääntäjäni ja minä riitelisimme ja olisimme molemmat erittäin ärsyyntyneitä ja kesken ärhäkän sanailun joutuisin vastaamaan puhelimeen, on mahdollista, että puhelun jälkeen riita jatkuu tai että riitely loppuu siihen. Olen kenties puhunut puhelimessa minulle rakkaan ja tärkeän henkilön kanssa, jolloin tunnetilani muuttui kokonaan, ja ehkä jokin sai kääntäjänkin mielen muuttumaan, ja koko riitaa ei enää ole olemassa.

Voimme kuvitella, miltä meistä tuntuu, kun olemme vihaisia, puhumme kovalla äänellä ja olemme melkein aloittamassa nyrkkitappelua. Silloin meitä ärsyttää kaikki ympärillämme, myös jokainen ihminen. Myöhemmin kääntäjäni ja minä voisimme ajatella, että olipa hyvä juttu, että riitamme keskeytyi, kun toinen meistä puhui puhelimessa hänelle rakkaan henkilön kanssa ja sillä välin toinen vaikkapa tapasi unelmiensa kohteen, joka pyysi häntä rauhoittumaan ja joka osoittautui vieläpä hänen sukulaissielukseen. Kaikki muuttuu koko ajan.

Tunne ennen riitaa ja sen jälkeen on erilainen. Edelliseen esimerkkitapaukseen viitaten voimme todeta, että muutos tilanteessa, johtuipa se sitten mistä hyvänsä, vapautti meidät edellisestä hetkestä. On mahdollista vapautua edellisestä tunteesta. Joko oman mielemme tai sen ulkopuolisista olosuhteista johtuen meistä voi tuntua, että hetkeä aikaisemmin elämämme oli silkkaa helvettiä ja hetkeä myöhemmin se on pelkkää päivänpaistetta. Tämä kyky pystyä vapautumaan tietystä tunteesta voidaan nähdä meissä kaikissa olevan Buddha luonnon heijastumana tai sen kaukaisena säteilynä; meillä kaikilla on mahdollisuus valaistua.

Nyt pääsemme toiseen vaiheeseen, prosessiin eli ryhdymme kaivamaan syvällä maassa olevaa kultaa. Se on vaikeampaa, koska maaperä saattaa olla hyvinkin

kovaa, mutta mielemme, siis sen maaperä ja varsinkin päälle kasaantunut pintakerros, on vielä paljon kovempaa. On helpompaa rikkoa timantti, kuin olla aidosti hyvä ja ystävällinen ihminen. Tarkoitan ihmistä yleensä, en yksittäistapauksia. Timantin oletetaan olevan kovinta mahdollista kiveä, mutta tarpeeksi isolla moukarilla iskettäessä se murenee jauheeksi. Jos joku teistä sanoisi minulle: "Ole ystävällinen, hyvä ja kiltti minulle.", niin sitä on hyvin vaikeaa toteuttaa. En sano sen olevan vaikeaa teille, vaan minulle. Ystävällisyys ja hyvyys on näkymätöntä, mutta paljon kovempaa kuin timantti.

Reiän tekeminen kovaankin kiveen pienellä naulalla sitä kaivertaen onnistuu varmasti viikossa, mutta pienen loven kaivertaminen mieleen on paljon vaikeampaa hyvin monella tavalla. Ensiksi mieli ei suostu pysymään hetkeäkään samassa paikassa ja toiseksi, vaikka se pysyisikin, se pitää tiukasti kiinni omastaan ja panee vastaan, vaikka se tietäisi kaiken olevan sen parhaaksi.

Buddha antoi vähintään 84 000 erilaista opetusta ja sanotaan, että näitä opetuksia on yhtä monta kuin tunteita, jotka meidän täytyisi parantaa. Esitelmän alussa jaoimme Buddhan opetukset shravakan polkuun ja mahayanaan eli Boddhisattvan polkuun. Herää kysymys, mitä meidän pitää tehdä, kun päätämme seurata Bodhisattvan polkua. Voimme innostua ja kiinnostua siitä kovin monilla tavoilla ja löytää monia inspiroivia tapoja seurata sitä, mutta seuraamisessa meitä auttaa eniten sitkeys.

Pystyäksemme kaivamaan kullan syvältä maasta meidän täytyy tietää sitä peittävän maaperän koostumus. En vain voi mennä kauppaan ja sanoa, että haluan kaivaa ja tarvitsisin siihen soveltuvan välineen. Ensimmäiseksi minulta kysyttäisiin: "Mitä haluat kaivaa? Haluatko kaivaa multaa, hiekkaa vai kiveä? Millaisesta maaperästä kaivantosi koostuu?" Oletetaan, että se koostuisi meidän mielestämme, siitä tavasta millä meidän mielemme ajattelee. Erityisesti siitä tavasta millä mieli pitää kiinni siitä, mitä se ajattelee. Mielemme takertuu siihen, mitä se ajattelee, ja juuri se saa mielemme liikkeelle ja liikkumaan. Yleensä sitä kutsutaan tunteeksi. Omat tunteemme saavat meidät liikkeelle. Tämän hahmottaminen ei todellakaan vaadi loppututkintoa psykologiasta.

Me eli maaperä koostuu haluistamme ja haluttomuuksistamme ja siitä, että emme tiedä, kuinka saisimme haluamamme ja kuinka välttää sitä, mitä emme halua. Lyhyesti sanottuna kyse on pelosta eli siitä, kuinka olla pelkäämättä. Pelko siitä, että saamme sitä, mitä emme halua ja pelko siitä, että emme saa sitä, mitä haluamme. Juuri pelko pitää meitä kaikkia liikkeessä ja tekee meistä hermostuneita.

Voimme ottaa käyttöön myös buddhalaisten hengellisten materialistien käyttämät termit: takertuminen, luotaan työntäminen ja tietämättömyys. Käytettiinpä mitä nimeä hyvänsä, nämä ovat se maaperä, joka peittää kullan, siis toivon, rohkeuden ja mahdollisuuden olla täydellisen vapaa-olla buddha. Miten se peittää meidät? Olen varma siitä, että kukaan meistä tai yleensä kukaan kohtaamamme ihminen ei halua kärsiä millään tavalla.

Kärsimys koostuu useasta eri tekijästä. Pääasiallinen syy kärsimyksiin ovat mielestämme tietysti kaikki muut, mutta se ei riitä, ja asiaa lähemmin tarkasteltaessa huomaamme kyllä myös oman osuutemme. Kukaan muu ei pysty meitä muuttamaan kuin me itse. Vain me itse pystymme vaikuttamaan siihen, onnellisia vai kärsimmekö.

Fyysisesti se ei ole kovin vaikeaa. Voimme käyttää kaikenlaisia voiteita, ottaa lääkkeitä, käydä kauneusleikkauksissa, tehdä vaikka mitä. On myös muunlaisia tapoja, esim. voimme kuunnella musiikkia. Meillä on kuitenkin mahdollisuus tehdä paljon enemmänkin niin kutsutun mielemme hyväksi. Tätä mieltä, johon viittaan, ei

voida määritellä psykiatrisin tai psykologisia termein, vaan määrittelen sen seuraavasti: mieli on se, joka kiitää meissä joka heti, joka ei päästä meitä irti, joka ei anna meidän olla rauhassa, joka pitää kiinni omastaan ja lisää koko ajan sen määrää. Se on vasara, jolla me taomme itseämme jokaikinen päivä. En nyt puhu mistään mielen erityisluonteesta tai mielen ydinluonnosta. Puhun mielestä, joka häiritsee minua kun herään ja piinaa minua koko päivän, ja kun nukun, se häiritsee minua unissanikin. Tätä kutsun mieleksi. Tämä mieli on yhteydessä tunteisiimme eli maaperään, jota yritämme kaivaa ja josta yritämme saada siihen tiukasti jumiutuneet tunteet erilleen niin, että löytäisimme mielessämme mahdollisuuden olla vapaa.

Mielen harjoittaminen.

Seuraavaksi käsittelemme prosessia tai käsitettä, jota kutsumme mielen harjoittamiseksi. Harjoitamme mieltämme tekemään: mitä?. Emme tarvitse vähäisintäkään mielenharjoitusta siinä, että takerrumme kauniisiin asioihin ja torjumme epämiellyttäviä asioita. Mielen harjoittamisella pyrimme siihen, että ennakko-odotukset ja pelot eivät horjuttaisi mieltämme eivätkä vaikuttaisi siihen.Pelkoa siitä, että emme saa haluamaamme, kutsutaan takertumiseksi. En tarkoita sitä, etteivätkö kauniit asiat ja kauneus saisi miellyttää meitä. Tietysti saamme nähdä talon tai kuvan kauniina, jos se mielestämme on kaunis. Kaunista ei ole kuitenkaan jälkeenpäin kokemamme kärsimys.

Esimerkiksi naapurimme auto, tyttö-tai poikaystävä on hyvin kaunis. Kauniilla asioilla voimme aiheuttaa kärsimystä itsellemme, jos mielessämme ajattelemme"minulla ei ole sitä, en saa sitä, mitä naapurillani on. Naapurillani on hyvä auto, hyvä tyttö-tai poikaystävä, ihana lemmikkieläin, hieno talo, mutta miksi minulla ei ole niitä.

Emme kutsu tätä asennetta takertumiseksi vaan meitä vaivaavaksi miksi en minä-asenteeksi En tarkoita, ettemme saisi olla rakastavia emmekä saisi arvostaa kauneutta, mutta sillä hetkellä kun mieleemme nousee miksi en minä-asenne, syntyy hankaluuksia. Jos yritän kaapata naapuriltani hänen autonsa tai tyttö-tai poikaystävänsä ja jos onnistun siinä, on se ikävää naapurilleni, mutta myös minulle, jos saan naapuriltani mustan silmän.

Toinen vaihtoehto on se, että harjoitan mieltäni. Emme suinkaan mene suoraa päätä lyömään naapuriamme, vaan pohdimme mielessämme hyvin katalia tapoja saadaksemme haluamamme ja meillä on katalia ajatuksia miksi en minä-asenteemme käsittelemiseksi. Asia voidaan hoitaa monella tapaa, esim. viettelemällä, valittamalla tai voimakeinoin, mutta tosiasiassa se ei ole naapurini ongelma, vaan minun ongelmani. En väitä, etteikö naapurinikin ajattelisi miksi en minä-asenteella, mutta sitä ei käsitellä nyt, koska en harjoita naapurini mieltä, mutta jos itse ajattelen miksi en minä, niin se on todella oma ongelmani. On tosiasia, että naapurini auto on upea ja että hän lähtee maailman ympärimatkalle, mutta hänen asiansa eivät kuulu minulle. Ongelmana ei ole naapurini, vaan oma epävarmuuteni.

Mielen epävarmuus ilmenee miksi en minä-asenteena. Toinen ilmenemismuoto on miksi juuri minä-asenne. Tätä kutsutaan aggressioksi eli Miksi vaikeat asiat tapahtuvat juuri minulle? Miksi-sana on meidän kaikkien tuntema mantra, jota resitoimme joka päivä ahkerasti aamusta iltaan. Olen varma, että jos se olisi syvällinen henkinen harjoitus, olisimme jo yltäneet moniin suuren moisiin saavutuksiin resitoimalla sitä ahkerasti, mikä varmasti omalta osaltaan tekee minusta epämiellyttävän, ei haluttavan ja itsekkään henkilön, koska kuulen sitä mielessäni jatkuvasti aamusta iltaan.

Olen varma, että kaikki lähipiiriin kuuluvat ihmiset kokevat tämän asian aika hankalaksi, mutta ehkä he ovat niin ystävällisiä, että eivät huomauta siitä. Tätä mantraahan me kaikki resitoimme miksi en minä tai miksi juuri minä.Vapautuaksemme siitä meidän täytyy todella haluta vapautua siitä.Jos yleisesti pohdimme tätä asiaa, niin meillä on kaksi mahdollisuutta:

1) joko olemme tyytyväisiä elämäämme ja emme halua tehdä mitään mielemme hyväksi tai 2) EMME ole tyytyväisiä elämäämme, mutta emme silti halua tehdä mitään mielellemme. Jos emme kuitenkaan ole täysin tyytyväisiä mielemme toimintaan, niin silloin meillä on tarpeeksi rohkeutta katsoa suoraan siihen ja tutkia, kuinka se oikeastaan toimii.

Viikon harjoitus. Laskekaamme huvin vuoksi viikon tai vaikkapa vain päivän ajan, kuinka monta kertaa resitoimme miksi juuri minä tai miksi en minä. En tarkoita sitä, että sanoisimme sen ääneen, vaan tietysti peitämme sen kaikenlaisin sanoin, runoin, tarinoin ja juoruin. Käärimme sen somaan pikku pakettiin ja annamme paketin toiselle henkilölle, joka hyväuskoisuuttaan nielaisee koko sotkun, ja kutsumme sitä keskusteluksi.

Jos haluamme muutosta, ainoa tapa on todella tuntea, että emme pidä tästä miksi juuri minä, miksi et sinä ja miksi en minä, miksi juuri sinä ja meidän pitää todella haluta vapautua niistä. Ajatellaanpa henkilöä, joka ei osaa puhua, ei osaa kunnolla taivuttaa sanoja, ja möläyttää joka asiaan saman epätäydellisen lauseen. Muistutamme itse tätä henkilöä toistellessamme miksi juuri minä tai miksi en minä. Nähdessämme henkilön, jolla on oikein hyvännäköiset aurinkolasit sanomme: "Kassullahan on kivat aurinkolasit," mutta itse asiassa ajattelemme mielessämme "Miksi mulla ei ole noita aurinkolaseja. Mä haluun noi." Vastaavanlaiset tapahtumat toistuvat koko ajan: Minä, minun, miksi minulla, miksi ei minulla, eikä se kuulosta kovinkaan kauniilta. Se kuulostaa henkilöltä, joka ei osaa puhua tai joka on täysin pakkomielteiden vallassa.

Hyväksyminen

Askel 1: Asian hyväksyminen. Ensimmäinen askel on asian hyväksyminen eli hyväksyy sen, että juuri tuollainen minä nyt olen. Hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asialle ei voisi tehdä yhtään mitään, vaan meidän on havainnoitava ja tarkkailtava itseämme kaikessa rauhassa, kunnes huomaamme miksi en minän epämiellyttävyyden itsessämme. Sitä ennen tilanteemme ei muutu. Ensimmäinen asia mielen harjoittamisessa on siis mielemme tarkkaileminen, kunnes huomaamme epämiellyttäviä mielen toimintatapoja.

Jos meillä ei ole tätä perustaa, niin olemme polulla todennäköisesti vain kahdesta syystä: 1) koska tuntuu hyvältä kuulua johonkin 2) tai sitten olemme täysin järjiltämme ja mielenvikaisia.

Jos haluaa harjoittaa mieltään, siihen täytyy aina olla jokin syy. Esim. kilpaurheilija tekee raskaita fyysisiä harjoituksia pysyäkseen kunnossa, ei suinkaan kiduttakseen itseään. Hän ei sano nauttivansa harjoittelusta vain siksi, että se on niin vaikeaa. Harjoittaessamme mieltämme kohtaamme buddhalaisella polulla yhden erittäin olennaisen asian, jota kutsutaan luopumiseksi. Emme kohtaa sitä vain buddhalaisuudessa, vaan se kuuluu jokapäiväiseen elämäämme. Ihmisillä on syynsä käydä töissä - syynä on luopuminen. He haluavat luopua siitä, että he olisivat köyhiä ja rahattomia. Luopuminen miksi minä-miksi en minä-mielen toiminnasta.

Samoin kun ihmiset menevät kouluun tai opiskelemaan, he haluavat luopua tietämättömyydestä ja tyhmyydestä. Luopuminen ei merkitse jonkin uhraamista eli että luopuisimme jostakin meille kauniista ja kallisarvoisesta. Luopumisen

ensimmäinen näkökohta on halu luopua tietystä osasta mielen toimintaa: "miksi minä-miksi en minästä". Pääasiassa tunteet ja sisäinen epävarmuutemme saavat meidät lausumaan nämä sanat. Tietysti ymmärrämme, että emme tarkoita vain kirjaimellisesti näitä sanoja, sillä silloin voisimme vetää teipillä suun kiinni, ja asia olisi ratkaistu. Siitä huolimatta sisällä mielessämme kuplisi jatkuvasti.

Siksi on erittäin tärkeää, että katsomme mieleemme ja tulemme vakuuttuneiksi siitä, että tälle vanhalle naarmuttuneelle levylle eli mielellemme pitäisi tehdä jotakin. Meidän on yritettävä muuttaa mieltämme. On todella vaikeaa kaivaa kuoppaa tähän maaperään, koska mieli sisältää hyvin monia kerroksia erilaisia tapoja, tottumuksia ja uskomuksia, ja siksi tarvitsemme jotakin, josta käytämme sanaa kurinalaisuus.Kurinalaisuutta siinä, että ensiksi todella myönnämme itsellemme, että meillä on tämä miksi en minä-miksi minä-sairaus ja sitten riittävästi rohkeutta ja myös halua parantua tästä taudista. Tietysti tätä kaikkea edeltää ymmärrys, että miksi en minä on todellinen sairaus, koska se tekee meistä levottomia ja rauhattomia. Siis mielen harjoittaminen vaatii, että meidän täytyy 1) ensiksi myöntää, että miksi en minä on sairaus ja 2) myönnämme, että meillä on tämä sairaus ja 3) meillä täytyy olla kurinalaisuutta, että emme anna tälle sairaudelle lisää syitä ja toimintatilaa. Tiedämme, että se ei ollenkaan helppoa. Emme selviä siitä pelkästään lausumalla ensiksi ääneen muutamia teorioita ja sitten resitoimalla niitä, jotta seuraavana päivänä vapautuisimme tästä sairaudesta.

Annan pienen esimerkin siitä, mitä voimme tehdä, tai pikemminkin mitä voimme yrittää tehdä asian hyväksi. Olisi aika kiintoisaa tarkkailla yhden tai aluksi vain puolen päivän ajan, kuinka monta miksi minä ja miksi en minä-ilmausta nousee mieleemme. Alussa emme onnistu huomaamaan niitä heti, vaan meidän on ajateltava jälkikäteen, mitä tapahtui viimeisen puolen tunnin aikana eli kuinka monta miksi minä-miksi en minä -nikotuksia sinä aikana esiintyi. Vähitellen huomaamme todennäköisesti sen juuri tapahtumahetkellä, ja myöhemmin jonakin päivänä saatamme huomata eräänlaisen kamppailun silloin kun se pyrkii esille. Jos haluamme etsiä vastalääkkeen tälle taudille, siitä käytetään nimeä miksi eivät muut.

Taas kerran ajatellessamme, että onpa tuolla henkilöllä upea auto, miksi minulla ei ole, sanommekin: "Miksi ei, miksi tuolla toisella ei saisi olla sitä." Saatamme silti ajatella: "Se on kaunis, pidän siitä. Haluan sen." Entä sitten? Entä, jos haluan sen? Sillä hetkellä olemme hyvin epäloogisia. Itse asiassa sen lisäksi, että emme sillä hetkellä voi mitenkään saada haluamaamme, lisäämme vain ongelmiemme määrää.Se juuri on epäloogista. Nimittäin kun jollakulla on jotakin kauniimpaa, mukavampaa tai parempaa kuin meillä on, katsomme sitä ja mietimme, miksi minulla ei ole tuota ja saamme olomme tuntumaan yhä huonommalta. Tietyssä mielessä myrkytämme siten koko ajan omaa elämäämme Sen lisäksi, että meillä ei ole haluamaamme, myrkytämme vielä oman mielemme. Tätä takertumista ja tarrautumista kutsutaan myrkyksi. Sama koskee myös aggressiota, vihaa ja tietämättömyyttä.

On monia kerroksia erilaista tietämättömyyttä. Ensimmäinen kerros on se, että emme edes oivalla, että meillä on miksi en minä-sairaus, vaan kuljeskelemme ympäriinsä etsimässä siihen hoitoa löytämättä sitä, koska todennäköisesti varvastamme särkiessä yritämme panna laastaria päälaellemme. Olisi aika erikoinen tilanne, jos valittaessamme lääkärille kipua jalassamme hän toteaisi, että ikävä juttu, jalastanne on murtunut luu, laitetaanpa nenänne kuntoon. Kuinka voimme edes olettaa, että tällä periaatteella voidaan parantaa jotakin. Lääkäri voi kuitenkin hoitaa meitä normaalillakin tavalla ja asettaa luut paikoilleen, mikä tekee hyvin kipeää.

vastalääkettä eli hokemaan muille miksi en minä ja saamaan muilta vastakaikua: Niin, miksi et sinä. Jos menen lääkäriin kipeän jalkani vuoksi ja hän vain toteaa sen olevan kipeä ja poistuu paikalta, niin siitä ei ole minulle mitään apua. Juuri siten käyttäydymme miksi en minä-sairautemme kanssa.

Miksi ei muilla on toinen lähestymistapa, josta voidaan käyttää termiä mahayana, mutta se perustuu aina shravakayanaan. Shravakayanan ydin on luopuminen. Sen ymmärtäminen, että miksi ei minulla on hirvittävä asia, ja haluamme päästä siitä eroon lopullisesti. On lukuisia tapoja ja harjoituksia vapauttaa itsensä tästä sairaudesta, ja ne todella vapauttavat mielen suurelta osin miksi en minä-ongelmasta. Sanotaan, että ennen kuin ihminen on täydellisesti valaistunut, niin hänessä on aina jonkun verran jäljellä miksi en minä tai miksi ei-sairautta. Jopa hyvin pitkälle polulla edistyneellä on muutama "miksi" jäljellä.

Miksi en minä-taudin vastalääke on miksi ei muilla. Kuinka tätä harjoitetaan? Aluksi sanoessamme miksi ei muilla koemme jonkinlaisen yllätyksen tai järkytyksen. Jos selitämme kaverillemme, että naapurini pitää hirvittävää meteliä öisin, ja ystävämme sanoo, että naapurillasi on upea auto, johon vuorostaan toteamme, että auto on kyllä upea, mutta hän on ilkeä ihminen ja pitää hirvittävää meteliä ja..., ja ystävämme vastaa, että kaikesta huolimatta hänen autonsa on hieno. Miltä meistä tuntuisi? Se taitaisi olla pienoinen järkytys meille.

Ymmärtäessämme, että haluamme vapautua miksi en minä-sairaudestamme, meidän täytyy alkaa harjoittaa mieltämme. Sanoessamme ensimmäisiä kertoja "Kyllä, miksi ei muilla" olemme hieman yllättyneitä ja järkyttyneitä, ja tilanne jatkuu kahdella mahdollisella tavalla.. Ensiksi joko entiseen tapaan miksi en minä sukeltaa esiin ja ajattelemme: Auto on hieno, mutta ehkä se on varastettu, tai ainakin se on ostettu velaksi ja hän ei pysty koskaan maksamaan sitä jne. Tai sitten ajattelemme, että hienon auton omistavalla henkilöllä on täysi oikeus sanoa "Miksi en minä."

Sillä hetkellä yritämme itse asiassa hyväksyä sitä, että jokaisella on oikeus sanoa miksi en minä eikä yksinomaan minulla. Mitä tämä tarkoittaa? Sitä, että meillä on hyvin suuria vaikeuksia hyväksyä sitä, että on olemassa myös muita aistivia olentoja.

Bodhicittan harjoittaminen

Käymme lävitse seitsemän kohtaa. 1) Ensimmäiseksi kun tarkkaillemme mielemme toimintaa ajatellessamme "miksi tuolla henkilöllä on tuo, mutta miksi ei minulla", osoittautuu, että olemme hyvin selvästi tietoisia minästämme. Tämä minä on työntänyt kokonaan pois mahdollisuuden ymmärtää, että on olemassa myös muita. En väitä, että ajattelemme olevamme ainoa ihminen maailmassa, mutta jos tarkastelemme, kuinka ajattelemme sekä joskus toimimme, niin käyttäydymme todellakin kuin olisimme ainoa ihminen tässä maailmassa.

Ensimmäinen vaihe bodhicittan harjoittamisessa on kyetä myöntämään se, ei välttämättä ääneen, mutta jotenkin tunteiden tasolla, että on olemassa muita eläviä olentoja. Tietysti voimme ajatella, että "kyllä minä tiedän, että muita aistivia olentoja on olemassa", mutta meidän on kuitenkin vaikeaa hyväksyä tätä siinämäärin, niin että miksi en minä ei häiritsisi meitä. Meidän on hyvin vaikeaa kyetä myöntämään itsellemme syvällä tunteiden tasolla miksi en minä sairauttamme. Käytämme kilpeä suojanamme pääasiallisesti sisäisen epävarmuutemme takia, ja juuri epävarmuutemme vuoksi suljemme mielestämme pois koko sen mahdollisuuden, että kukaan muu olisi olemassa.

1) Ensimmäinen askel on siis se, että harjoitamme sydämessämme ymmärtämystä siitä, että "Maailma on täynnä elollisia olentoja". Kyse ei ole siitä, että sanomme ääneen tietävämme, että naapurini tai joku muu on olemassa. Osoituksena

taipumuksestamme kieltää toisten elävien olentojen olemassaolo on oma vaivautuneisuutemme, kun joku tulee läheisyyteemme. Junassa etsimme aina tyhjää vaunuosastoa ja löydettyämme sellaisen, meillä on hyvin suuri kiusaus panna ovi kiinni ja asettaa omat matkatavaramme tyhjille istuimille, jotta kukaan ei tulisi sinne. Ensiksi meidän on totuttava tähän epämukavaan pelkoomme, hyväksyttävä ja kohdattava se. Ensin otamme kohteeksi yhden olennon ja sitten laajennamme kohdetta siten, että lopulta kykenemme käsittämään määrättömän määrän eläviä olentoja.

2) Tottuessamme pelkoomme ja huomatessamme, että se ei juuri ollenkaan häiritse meitä, kykenemme myöntämään muiden olemassaolon eikä heidän läsnäolonsa saa meitä enää vaivaantuneiksi. Seuraava askel on antaa heille koko sydämestämme oikeus ja vapaus tuntea aivan samoin kuin mekin tunnemme. Tämä tarkoittaa sitä, että aivan samalla tavalla kuin itse istun mukavasti tällä mukavalla tuolilla, minun täytyy hyväksyä, että muutkin voivat tehdä niin ja heillä on siihen yhtäläinen oikeus, koska myös he ovat eläviä, olemassa olevia olentoja.

3) Siis ensiksi hyväksymme muiden olemassaolon, ja toiseksi sen, että heilläkin on oikeus olla olemassa eli annamme muille aistiville olennoille oikeuden ja mahdollisuuden kokea tunteita aivan samalla tavalla kuin itse koemme niitä. Kuvittelemme, miltä heistä tuntuu, kun he hetki sitten astuivat tähän junaan matkalaukkuineen ja tavaroineen ja etsivät paikkaa mihin istua. En sano, että torjumme heidät, vaan miten koemme heidät. Istumme junassa mukavasti paikallamme ja viereisillä penkeillä ovat meidän kassimme ja tavaramme, jotka meidän täytyisi nostaa ylös matkatavarahyllylle, koska emme halua kieltää muita matkustajia istumasta vieressämme oleville tyhjille paikoille. Tämä toinen vaihe vaivautuneisuutta on se, mihin meidän täytyisi tottua eli siihen, että joku saattaa istua viereemme, ja näin harjaannuttaa mieltämme niin, että vaivautuneisuuden tunne ei vaikuta mieleemme liian paljon.Siinä vaiheessa kun olemme tottuneet siihen, emme yhtäkkiä tunne enää itseämme yhtään epävarmoiksi. Junahan on vain esimerkki, voimme soveltaa sitä kaikkeen mahdolliseen.

4) Seuraavassa vaiheessa meidän itse asiassa täytyy yrittää sanoa "Olkaa ystävällinen ja tulkaa tänne. Tämä paikka on vapaa".

5) Sen jälkeen alkaa toisenlaisen tunnetilan kehittyminen. Koska emme ole epävarmoja, emme ole peloissamme. Aikaisemmin pelkäsimme menettävämme jotakin, mutta nyt meillä ei ole mitään sellaista pelkoa, ja koska emme pelkää, meillä on hyvin paljon mukavampi olla. Kykenemme tottumaan vieressämme istuvaan toiseen henkilöön, mikä tarkoittaa sitä, että meillä on rohkeutta ja henkistä kypsyyttä kyetä luomaan sosiaalinen kontakti häneen. Voimme jopa tuntea rakastavaa ystävällisyyttä tätä henkilöä kohtaan. Jonkun ajan kuluttua totuttuamme tähän harjoitukseen voimme jatkaa eteenpäin.6) Tuntiessamme rakastavaa ystävällisyyttä vieressämme istuvaa henkilöä kohtaan ilman pelkoa siitä, että hän ottaa meiltä tilaa junassa tai muualla, silloin kykenemme aidosti tuntemaan rakastavaa ystävällisyyttä häntä kohtaan. Kykenemme tuntemaan myötätuntoa häntä kohtaan nähdessämme hänet junan käytävällä hiki valuen etsimässä istumapaikkaa ison rinkan, viiden käsimatkatavaran ja kahden matkalaukun kanssa. Tunnemme tarpeeksi myötätuntoa ja rakastavaa ystävällisyyttä haluta tehdä jotakin hänen hyväkseen. En sano, että tosiasiassa teemme jotakin, mutta mikään ei estä meitä haluamasta auttaa häntä.7) Tästä vaiheesta pääsemme seuraavaan, jolloin nousemme seisomaan ja pyydämme henkilöä istuutumaan kaikkine tavaroineen istumapaikallemme, autamme häntä tavaroiden siirtämisessä ja jäämme itse käytävälle seisomaan.

Pystymme siihen, koska emme ole peloissamme. Tässä vaiheessa olemme päässeet viimeiseen eli seitsemänteen kohtaan, ja vaikka meidän täytyisi antaa paikkamme joka ikiselle junassa matkustavalle henkilölle, emme pelkää. Olemme täysin vapautuneet miksi ei ja miksi en minä taudistamme.

Perinteisillä termeillä ilmaistuna nämä ovat seitsemän askelta kohti bodhicittaa (valaistumismieltä). Yleensä bodhicittalla tarkoitetaan, että 1) pidämme kaikkia eläviä olentoja rakkaina vanhempinamme 2) muistamme heidän hyvyytensä, 3) haluamme hyvittää heidän hyvyytensä, 4) kehitämme rakastavaa ystävällisyyttä, 5)myötätuntoa ja 6) altruistisen asenteen, ja 7) bodhicittan. Bodhicitta tarkoittaa, että olemme vapautuneet miksi minä ja miksi en minä-taudistamme.

Annamme paikkamme kaikkialla loputtomiin kaikille eläville olennoille. Tässä vaiheessa olemme kokonaan käsitelleet kaikki pelkomme. Emme tunne pelkoa, epävarmuutta tai masennusta. Olemme täysin vapaat kaikesta pelosta ja aina valmiita nousemaan ja luovuttamaan paikkamme. Emme tunne pelkoa, vaikka meidän olisi noustava seisomaan kaksikymmentä, satamiljoona vuotta luovuttaessamme paikkaamme. Tämä ei siis johdu hurskaasta toiveesta olla hyvä, halusta olla hyvä ihminen olemalla ystävällinen muille, vaan emme pelkää, koska olemme työskennelleet tämän asian kanssa ja toimimme siten aidosta myötätunnosta ja rakastavasta ystävällisyydestä. Kyse ei ole parista vuodesta, muutamasta kuukaudesta, tunnista tai viidestä minuutista päivässä, vaan siitä, että harjoitan sitä niin kauan, kunnes osaan sen, jolloin se lopulta tapahtuu luonnostaan.

Saavuttaaksemme tämän, meidän täytyy suhtautua siihen hyvin vakavasti, samalla vakavuudella kun suhtaudumme esim. työhömme. Lisäksi meidän täytyy työskennellä suurten vaikeuksien keskellä, koska tottumuksemme ja tapamme poikkeavat suuresti pyrkimyksistämme. Se ei kuitenkaan ole sen vaikeampaa kuin mikään muukaan, mitä yritämme tehdä. Itse asiassa lopputulos tulee olemaan paljon parempi, koska se tarjoaa mahdollisuuden olla täysin vapaa ja vailla pelkoa. En viittaa tässä tietämättömään pelottomuuteen. On monenlaista pelottomuutta; tietämätöntä pelottomuutta, koska emme edes ymmärrä olla peloissamme, ja sellaista, että tiedämme, että pelkoon ei ole mitään syytä. Tämä ei ole mitään tunteettomuudesta syntyvää pelottomuutta, vaan päinvastoin se syntyy siitä, että me tunnemme täydesti. Tunnemme aidosti emmekä pelkää tuntea.

Kysymys: Entäpä jos antaa paikkansa eikä kukaan halua sitä? Vastaus: Siitä huolimatta sinun pitäisi antaa paikkasi. Esimerkiksi, jos annat paikkasi, mutta kukaan ei halua sitä, niin et saa kuitenkaan pakottaa ketään istumaan siihen. Käytin sitä tässä esityksessä vain esimerkkinä .

Buddhan tervehtiminen

Ennen kuin lopetan, haluaisin tunnustaa kiitollisuuteni Buddhalle. Voitte vaikkapa ajatella, että esittelen Buddhan teille, kuten tavatessamme jonkun meidät esitellään toisillemme ja ystävämme sanoo: Tässä on herra se ja se, ja tässä on herra se ja se. Jos joskus haluamme puhua tämän henkilön kanssa, niin tiedämme hänen nimensä. Vaikka teitä ei kiinnostaisikaan, niin kohteliaisuuden vuoksi esittelen teidät. Nyt sanon Buddhan nimen ja toistaisitteko sen:

LAMA TÖNPA CHOMDENDE DESHIN SHEPA DRACHOMPA YANGDAKPAR DZOGPESANGYE PEL GYALWA SHAKYA TUBALA CHATSEL LO CHÖDO KYABSU CHIOTEYATA OM MUNI MUNI MAHA MUNAYESOHAOM MUNI MUNI MAHA MUNAYE SOHAOM MUNI MUNI MAHA MUNAYE SOHA

Tekstin on ääninauhalta puhtaaksi kirjoittanut Pirkko Liikanen
Tekstin edelleen editointi: Ilkka Pellikka ja Anne Rouvinen